— Ota! Se voi olla hyvinkin tarpeen. Mutta älä näytä.
Marfa ei ymmärrä miksi ei saisi näyttää. Vasta matkan varrella se selviää hänelle. Marjan mies on saksalainen ja he kulkevat vieraan vihollismaan läpi.
Seteliraha, minkä Marja hyvästijättäessään on pistänyt hänen käteensä, polttaa kuin olisi se varkain otettu.
Marja oli kuitenkin hyvästijättäessään ottanut kaulasta, suudellut kaikkia lapsia ja itkenyt kovin. Hän oli siis sama kuin ennenkin, vaikka sota on syttynyt. Se ajatus helpoittaa rahankin suhteen.
Marfa ei tiedä, mitä hän oikeastaan ajattelee pitkin matkaa. Hän on kuin puutunut. Ainoa selvä ajatus on huoli lapsista.
Kerran, eräällä rautatie-asemalla he jo joutuivat pois äidin luota. He väistivät vanhempia ihmisiä ja sitte eroitti tungos heidät Pamelaa käsivarrellaan kantavasta äidistä.
Juuri ennen junan lähtöä sai äiti vihdoinkin lapset käsiinsä ja sai kiskaistuksi vaunun astimille.
Kuinka hän torui ja riiteli, riiteli ja itki!
Nyt jälestäpäin tulee hänelle oikein paha mieli siitä. Jegorilla oli aivan tullut vedet silmiin. Hän on niin helläluontoinen poika ja hän on tietoinen siitä, että hänen pitäisi pitää huolta tytöistä.
Äiti tahtoisi sivellä pojan päätä. Mutta hän ei voi. Hänellä on Pamela käsivarrellaan, ja ahdinko neljännen luokan vaunussa, missä hän seisoo, on niin suuri, että hänen on mahdoton liikahtaa. Kyynärpäällään saa hän kuitenkin vähän kosketetuksi poikaan. Tämä katsoo äitiin ja äiti hymyilee. Toinen on saanut, toinen on antanut anteeksi. He tuntevat sen.