Elena ei näytä sitä huomaavan. Hän seuraa omaa ajatusjuoksuaan. — Vain korkea päämäärä kykenee kannustamaan eteenpäin, — hän sanoo, kumartuu miehensä puoleen, kuiskaa hiljaisen: "Anna anteeksi" ja poistuu huoneesta yhtä äänettömästi kuin tulikin.
Sergius istuu yksin paperikäärö kädessään.
Uskaltaneeko hän avata?
Onko hän tässä löytävä sairaan mielen kuvitteluja vai ehkä todellisuutta, jota hän ei ole valmistunut katsomaan silmästä silmään?
Hän kääntää kansilehden vihkosen toiselle puolelle ja alkaa lukea.
* * * * *
Elena Edwardowna pysyi naimisiinkin jouduttuaan sinä mitä oli ollut tyttönä: yhtä iloisena, yhtä vallattomana, yhtä kauniina ja yhtä seuraa rakastavana. Hän ei pukunsakaan suhteen jättäytynyt huolimattomaksi kuten monet, ei edes lasten ollessa pieniä. Hän nousi myöhään, käytti runsaasti aikaa pukeutumiseensa ja antoi palvelijoiden pitää huolta sekä kodista että lapsista.
Sergius Michailowitsch oli ollut ylpeä kauniista ja kaikkien suosimasta morsiamestaan. Nyt ylpeili hän siitä, että Elena kymmenvuotisen avioliiton jälkeen oli yhtä nuorekas ja viehättävä kuin ennen morsiamena.
Tästä huolimatta ei Sergius voinut salata itseltään, että hän olisi ollut tyytyväinen, jos hänen vaimonsa eräissä suhteissa olisi ollut toisenlainen kuin se nuori kaunotar, johon hän kohta ensi näkemältä oli silmittömästi rakastunut.
Avioliittonsa ensi aikoina oli Sergius usein ollut aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta. Hän sai mielestään yhtenään aihetta siihen. Missä ikinä he vain näyttäytyivät — yksityisissä perheissä tai julkisessa seuraelämässä — näki hän, jos vain miesväkeä oli joukossa, Elenan ihailevan ja palvovan parven ympäröimänä. Elena singautti heille sukkeluuksiaan, hymyili viehkeintä hymyänsä ja katsoi veikeästi kulmainsa alta.