Sergius Michailowitsch riehui ja raivosi. Hän luuli usein melkein pelästyttäneensä Elenan hengiltä. Mutta tämä nauroikin vain, ei luvannut edes parannusta, selitti päinvastoin, että kyllä Sergius vielä siihen tottuu. Jokaisen täytyy saada noudattaa luontoaan. Ja hän, Elena, on sellainen, ettei hän viihdy yksin eikä aina saman kanssa.
Ei siksi, että hän vähääkään välittäisi muista miehistä kuin omasta jörökistään, mutta siksi, että vilkas ja kirjava seura-elämä on hänelle samaa kuin vesi kalalle: elinehto.
Ja Sergius tottui, — vastoin omaa, vahvaa, päinvastaiseen suuntaan käyvää vakaumustaan. Hän tottui siksi että hän huomasi Elenan sanat todeksi. Elena ei koskaan antanut entistä erikoisempaa aihetta mustasukkaisuuteen. Johdonmukaisesti ja peittelemättä osoitti hän ihastustaan seura-elämään. Yhtä avomielisesti nautti hän hänelle seurapiireissä taatusta valta-asemasta. Hän vastaanotti ihailijoittensa suitsutusta kuin hemmoteltu lapsi, joka milloin ihastuu saamistaan leluista, milloin viskaa ne antajille vasten silmiä.
Sergius Michailowitsch oppi vähitellen ihailemaan tätäkin, — sitte nimittäin kun hän lopultakin oli tullut vakuutetuksi siitä, että Elenalla oli varma "noli me tangere-kanta".
Ennen oli Sergius usein vimmastuneena lähtenyt huvitilaisuuksista kesken kotiin, raivonnut siellä ensin yksin ja sitte Elenalle. Nyt sitä vastoin saattoi hän pitkät ajat seisoa ovenpielessä ihastellen katsoen Elenan leikkiä.
Oli tuokin taitoa, ajatteli hän huvitettuna itsekseen. Oikein sirkusmestaruutta seurustelutaidossa!
Elenalla oli kissan poikasen suloa ja joustavuutta, eikä yksin liikkeissään. Koko hänen seurustelussaan, hänen ilmeissään, hänen sanoissaan ja ajatuksissaan oli jotain välitöntä ja odottamatonta, joka ihastutti ja kietoi. Hän veti kaikkia puoleensa, ei kukaan päässyt erikoisasemaan. Kaikille oli hänellä ihastuttava hymy ja luokse kutsuva käytös. Mutta jokainen sai tuntea rajansa.
Tämä oli ihastuttavaa Sergiuksesta. Hän oli tyytyväinen asemaansa aviomiehenä. Hän oli nainut hemmotellun lapsen, varakkaan kodin ainoan tyttären, joka oli oppinut saamaan, mitä ikinä halusi. Hän oli hyvillään siitä, että tuo rikasväriseksi luotu perhonen ei hänen luonaan ollut kadottanut mitään siipiensä loistosta.
Tästä kaikesta huolimatta hän välistä kaipasi jotain. Hän kaipasi äitiä lapsilleen.
Hän oli itse suorapiirteinen, mutkaton luonne. Ammatiltaan oli hän lakimies ja asianajaja. Työ oli hänen elämänsä keskus. Koti ja seuraelämä olivat olemassa vain virkistys- ja lepohetkiä varten. — Hän ei yleensä ymmärtänyt, että ihminen saattoi kokonaan antautua muulle kuin työlleen. Ja että äitinä olo oli naisen elämän ydin ja sisällys, siitä oli hän vahvasti vakuutettu. Sen tähden hän ei voinut ymmärtää, ettei Elena tullut äidiksi, vaikka hänellä jo oli kolme lasta.