Mutta kuuluneeko pakenevien parissa kulkeminen ainoastaan sodan aikoihin? Eikö se ole meille jokapäiväinen kokemus? Emmekö oikeastaan aina kulje "pakenevien parissa"?
Paljon on paettavaa elämässä. Mikä pakenee kohtalonsa kovuutta, mikä tuntonsa tuomioita. Muistojaan pakenevat monet.
Mitä me muuten pakenemmekin, emmekö me kaikki ole noita vieraan maan vaivoja tuntevia, jotka vaarojen ja vaivojen kautta kiiruhtavat kotimaata kohden, puuttuvaisuudesta kohti puuttumatonta, vajavaisuudesta kohti täydellisyyttä?
Lapset.
Marfa sitoo kokoon lyhteitä suurella pellolla. Hänen ympärillään on paljon ihmisiä ja liikettä. Kaikki ovat työntouhussa. Toiset tekevät sitä kilvan ja kiireisesti, toiset nauravat ja puhelevat työn lomassa.
Marfa ei kuule eikä kuuntele mitään. Hän ei edes osaa kieltäkään niin paljon, että ymmärtäisi, kun puhutaan nopeaan ja monet puhuvat yht'aikaa.
Hän ajattelee sitä, että hänen nyt pitäisi tuntea koti-ikävää. Nämä vieraat vainiot, oudot ihmiset ja kieli, joka käsittämättömänä kohisee korvissa, niiden pitäisi nostattaa hänen silmäinsä eteen oman maan laajat lakeudet, pellot, joilla kotikylän väki, tuttua vanhuksista lapsiin saakka, työssä ahertaa ja jossa nauru, laulu ja leikki soi omalla äidinkielellä.
Mutta Marfa ei kaipaa. Tuntuu vain siltä kuin ehkä tuntuu ruumiissa, josta jokin osa on leikattu pois. On kuin sitä olematonta kolottaisi siksi, ettei sitä ole siinä, mihin se kuului, vaan tyhjyys on sijalla.
Samanlaista on Marfan koti-ikävä. Hänkin tuntee tyhjyyttä, joka tuottaa hiljaista jomottavaa kipua.
Mutta eihän hän voi kaivata. Hänellä ei ole muuta kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa päämäärä elämässä: lapset. Lasten tähden on hän tullut tänne. Lasten hyväksi hän on tehnyt ja tekee hyvällä menestyksellä työtä näillä vierailla vainioilla. Kuinka hän silloin voisi ikävöidä?