Ihmiset nauravat ja puhelevat. Koneet jyskyttävät. Hevosia kehoitetaan huudoilla eteenpäin. Vilkas, kirjava elämä kohisee Marfan ympärillä. Mutta hän on etäällä ja eristettynä kaikesta kuin yksinäinen kulkija ohikiitävän virran varrella.
Hän ei ajattele työtään. Se käy häneltä konemaisesti. Hän ei ajattele lapsiaankaan. Hän tietää missä ne ovat ja että heillä nyt on hyvä olla. Hän on yksin entisyytensä kanssa.
Kun Wanja Iwanowitsch kosi häntä, oli hän kotikylänsä iloisin tyttö. Kodissa ei tosin ollut paljon varoja. Isä kierteli reppurina, eikä perheen asema muutenkaan ollut huomattava. Mutta isän hankkimat varat torjuivat puutteen, ja äidin tupa oli mieluinen kokouspaikka kyläläisille. Lisäksi ilmoitti isän antama, ikkunalaudan ja seinän väliin pistetty tinakehyksinen peili Marfalle, että hän oli nuori ja kaunis. Naapurit lisäsivät siihen, että hän oli kylän sukkelasuisin ja hauskin tyttö. Oliko ihme, jos hänen iloinen luontonsa kävi vieläkin iloisemmaksi?
Marfa ei ollut iloinen ainoastaan silloin tällöin. Hän oli iloinen aina. Hän ei nauranut ainoastaan suullaan. Hänen silmänsä nauroivat myöskin. Koko hänen olentonsa säteili iloa ja elämänhalua.
Marfan nauravat silmät kiinnittivät ensimäiseksi Wanjan huomiota häneen, — ehkä sentähden, että Wanja itse oli harvasanainen haaveilija, joka ei välittänyt toisten nuorten seurasta, ennenkuin ruvettuaan hakemaan Marfaa joukosta.
Wanjan isä oli räätäli. Poika istui jo pienenä uteliaana katselijana isän työpöydällä. Sitä myöten kuin varttui ikää ja ymmärrystä, sitä myöten oppi hän hoitamaan yhä enemmän huomattua osaa itse toiminnassa.
Räätälin ammatista kai johtui, että Wanja jo nuorena rupesi kulkemaan kumarassa ja katsomaan enemmän alas kuin ylöspäin, enemmän arkisen harmaaseen työhön kuin iloisiin ohikulkeviin.
Wanja oli yhtä kellahtavan kalpea kuin Marfa oli punaposkinen. Hänen harvasanaisuutensa oli yhtä huomattavaa kuin Marfan iloinen lavertelu, hänen hymynsä yhtä harvinaista kuin Marfan nauru oli tavallista.
Oman luonteensa harmauteen kaipasi Wanja väriä ja rikkautta. Sentähden ikävöi hän Marfan nauravia silmiä aina kun ei nähnyt niitä, ilostui nähdessään ja ikävöi taas erottuaan niistä.
Hän epäröi kuitenkin kauan ennenkuin kosi. Hänen luonteensa harmaus pani vastaan. Elämä oli raskasta jokaiselle, vähävaraiselle varsinkin, — sitä raskaampaa kuta useammasta oli huolehdittava.