Mitäpä hänenlaisellaan miehellä oli tarjottavana vaimolleen? Paras oli pysyä yksin. Ei silloin ainakaan ollut vetämässä muita onnettomuuteen.
Mutta Marfan nauravat silmät ja hänen iloisuutta säteilevä olentonsa viskasivat kaikki Wanjan päätökset nurin.
Wanja kosi. Ja kun vilja oli korjattu ja kaikki sekä kiireellisimmät että enin tuottavat syystyöt tehty, toi hän Marfan kotiinsa.
Marfa oli tähän asti luullut, ettei Wanja ensinkään välittänyt minkäänmoisista huvituksista. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Wanjallakin oli huvituksensa, vaikka ne olivatkin toista laatua kuin muiden nuorten.
Lukeminen oli Wanjan suuri intohimo. Jos hän kauppiaalta sattui saamaan kappaleen vanhaa sanomalehteä käärepaperiksi, pistettiin se kohta talteen ja säästettiin sunnuntaiksi, jolloin oli aikaa lukemiseen. Jos sattui räätälin luona kävijöiltä jäämään jotain painomusteella tuhrattua taloon, kohta sekin korjattiin. Ja minkä Wanja kerran oli lukenut, sen hän myöskin muisti. Se oli omaisuutta, jota ei kukaan voinut häneltä riistää. Marfa huoahti kesken työtään. Varmaan oli hän ollut kyläkuntansa onnellisin vaimo. Kaikkien ihmeeksi ja monen ivaksi oli Wanja ehdottoman raitis mies. Tupakastakaan hän ei välittänyt. Kerran hän oli yrittänyt ja silloin ruvennut voimaan pahoin. Sentähden ei hän enää yrittänyt. Eikä hänellä olisi ollut rahaakaan sellaiseen. Kaikki, mikä ei mennyt välttämättömiin elintarpeisiin, oli käytettävä kirjoihin.
Kumpikin piti tapansa senkin jälkeen, kun he olivat menneet yhteen. Marfa kävi kylän huvipaikoissa, kun vain jouti, ja nauroi miehelleen, joka kyyrötti kirjan ääressä kohta kun laski neulan kädestään.
Mutta ahne oli Marfa silti kuulemaan, mitä Wanja milloinkin oli lukenut. Ja kuultu painui mieleen. Wanja moitti kylän huvituksia tyhjänpäiväiseksi ajan tuhlaukseksi, mutta nauroi Marfan jutuille ja kuvauksille, kun tämä kotiin tultuaan lateli niitä miehelleen silmät nauravina ja poskissa kuopat.
Ensimäinen pelkoon vivahtava tunne hiipi Marfan mieleen silloin, kun hän huomasi, että luettu rupesi kypsyttämään jonkinlaista hedelmää Wanjassa. Wanja ei enää ollut vain hiljainen haaveilija. Hän oli ahminut ja keräillyt tietoja kuin mehiläinen ravintoa. Hän oli sulatellut ja muodostellut sitä sisimmässään, kunnes oli tullut sille asteelle, että saattoi eroittaa sen itsestään, asettaa sen kuin oman olemuksensa ulkopuolelle ja sitte arvostella. Silloin hän huomasi, että oli saanut laadituksi itselleen selvän ja johdonmukaisen kuvan siitä minkälaista elämän piti olla. Hänen ei tarvinnut kirjoista oppia, että se itse asiassa oli aivan toisenlaista.
Näihin aikoihin yhtyi Wanja ensi kertaa niihin, jotka julistivat uusia, ennen kuulumattomia oppeja sekä kirkosta että yhteiskunnasta. Hän ymmärsi, että he puhuivat juuri sitä, mikä hiljaisuudessa oli kytenyt ja kypsynyt hänen omassa sisimmässään. Hän uskoi kuten hekin, ettei kannattanut laidoista korjailla astiaa, jonka pohja on puhki. Hiljaisesta, haaveilevasta kyläräätälistä oli tullut täysverinen yhteiskunnallisen uudistuksen mies. Haaveilijana pysyi hän kuitenkin. Hän oli siksi kauan kulkenut kumarassa, sanoi hän, että tiesi mitä kumarassa kulkeminen merkitsi. Hän oli siksi kauan tuijottanut olevien olojen harmauteen, että hän tarkoin tunsi sen. Ja hän oli selvillä siitä, että harmauteen tuijottaminen ja kumarassa kulku oli tuleva hänen vertaistensa osaksi, kunnes koittaisi uusi parempi päivä, se päivä, jonka tulosta hän haaveili, ei itsensä, mutta ihmiskunnan ja lastensa tähden.
Marfan iloinen luonne oli yleensä huolellisesti osannut kiertää eteen asettuvia ristiriitoja. Mutta näihin aikoihin nyt tuli eräs eteen, joka ei ollut kierrettävissä eikä kiellettävissä.