Elena rupeaa itsekin harrastamaan tätä kaikkea. Hän tulee lapseksi lapsensa tähden. "Lapseksi nyt juuri, kun suuri suru on kypsyttänyt äidiksi ja ihmiseksi", hän ajattelee surunvoittoisesti itsekseen.
Ainoastaan illoin, kun Aljoscha on nukkunut äidin käsi omassaan, tulee aika, jolloin Elena saa elää omaa elämäänsä. Silloin hän nousee, uskoo nukkuvan lapsen hoitajalle, uskolliselle Marialle, ja hiipii itse ulos.
Etelän yöllisellä taivaalla loistavat jo tähtivalot. Päivän levoton hyörinä on asettunut. Karjankellotkaan eivät enää kilahtele. Laaksossa levätään, vuorien rinteillä samoin. Ainoastaan tunturikoski ja metsän puut pitävät vielä puhetta keskenään.
Elena astelee yksinäistä tunturipolkua. Hänen katseensa kohoaa ylöspäin. Ylöspäin kutsuvat taivaan tuikkivat tulet. Ylöspäin ikävöi hänen oma mielensä.
Hän ajattelee Eugen Konstantinowitschiä, — ei pyytäen intohimoisen sielunsa hehkulla, — hän ajattelee häntä elämänsä kauneimpana muistona, jota hän kiittää syntymisestään korkeampaan ja syvempään elämään.
Uskollinen itselleen on hän aina tahtonut olla. Mutta että ihminen voi olla uskollinen joko alhaisemmalle tai ylhäissyntyiselle minälleen, on vasta nyt selvennyt hänelle. Suru sen selvitti. Tai tekikö sen tuo korkea otsa ja nuo syvät silmät, joita hän ei saanut rakastaa, mutta joiden kautta hän kuitenkin oppi aavistamaan entistä parempaa elämän sisältöä.
Elena tuntee sielunsa kohotetuksi yli kaiken pienen, maisen ja matalan. Hän tuntee sen läheisyyttä, joka on oleellista, on elämän ydin ja sisältö.
Onko se Jumala?
Hän ei voi määritellä, ei selvittää, mutta hän tuntee, että hän tahtoo vapautua kaikesta muusta ja elää sille. Hän rukoilee voimaa tullakseen hyväksi äidiksi ja hyväksi ihmiseksi. Luonnon syvä rauha huokuu lääkitystä haavoihin. On kuin siunaavat kädet koskettaisivat sairasta ja värähtävää hänen sisimmässään. Nääntyvä saa uutta voimaa. Kiitos puhkee huulille.
* * * * *