Leipää oli vähän ja äiti viipyi kauan poissa. Poika itki, repi ja rimpuili päästäkseen irti. Ei päässyt. Kun äiti vihdoinkin tuli, oli hänellä leipää muassaan, hyvää, pehmeätä leipää, jossa oli voita päällä. Hän kurotti sitä jo ovelta itkevälle lapselle. Se oli sovitusuhri.
Poikaan juurtui se ajatus, että äiti koko päivän oli ollut tuota leipää hakemassa. Leivän tähden oli siis pojasta tehty vanki. Leipä oli ollut syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä. Sentähden vihasi hän sitä yhtä kiihkeästi kuin hän sitä himoitsi.
Himo ja viha kiihtyivät kumpikin sen tapahtuman jälkeen, joka muodostui ratkaisevaksi hänen elämässään. Hän muisti sen aina yhtä selvästi kuin edellisen päivän. Usein, kun hän istui komerossaan laskien rahojaan, tuntui hänestä siltä kuin kaikki vasta olisi ollut tapahtumassa.
On pureva pakkaspäivä. Hän seisoo kadulla erään leipomon edustalla. Hän on pieni. Hänen on sekä vilu että nälkä. Äiti tulee pian kotiin, sen hän tietää, ja äiti tuo ruokaa.
Mutta odottaessaan ravitsee hän katseitaan leipomon tarjoilupöydälle pinotuilla herkuilla. Eräällä lasilautasella on sokeririnkeleitä, toisella piparikakkuja, kolmannella pyörylöitä, joissa on marjahilloa päällä.
Hän on niin kauan syönyt näitä nälkäisin katsein, että jo luulisi itse teossa olevansa niitä syömässä, elleivät nälkä ja vilu muistuttaisi hänelle asian todellista laitaa.
Pieni tyttö ja poika kääntyvät samassa kadulta puotiin. He ostavat itselleen kauniita, sokerilla päällystettyjä kakkuja ja syövät niitä. Nälkä kurnii Petterin suolissa, vilu puistattaa.
Petterin käsi sukeltaa nutun taskuun. Siinä on 5-kopekan raha. Hän hypistelee sitä. Se on äidin. Mutta jos — jos uskaltaisi…?
Samassa tulee neljä poikaa nauraen ja puhellen leipomon ovelle. Nyt, nyt, heidän sakissaan!
Petter pujahtaa sisään. Pojat ostavat leivoksia. Petterkin työntää rahansa pöydälle ja saa saatavansa. Mutta se sulaa hänen suussaan kuin lumi lämpöiseen veteen. Vasta on se saatu, kun siitä ei enää ole jälkeäkään.