Kaupungin laidassa, etäällä vilkasliikkeisistä, tiheään ahdetuista kaduista sijaitsee kaksikerroksinen, puutarhan ympäröimä talo. Sen akkunat ovat kesäisin auki ja tuuli löyhyttelee usein valkeita akkunaverhoja. Puutarhassa on korkeita puita ja kauniita nurmikkoja. Istuinpaikkoja siellä myöskin on, monenlaisia ja hauskoja. Talon asukkaina on vanhoja ukkoja, josta toiset loikoilevat aurinkoisella nurmikolla, toiset istuskelevat puitten siimeksessä. Muutamia kuljetetaan pyörätuoleissa.
Petter on niin usein katsellut tätä kaikkea, että hän osaa sen kuin ulkoa. Kun hän vain ummistaa silmänsä, näkee hän sen edessään: iloisen valkean talon päivänpaisteisella mäentörmällä, puutarha ympärillä ja puutarhassa ukkoja, myhähteleviä, osaansa tyytyväisiä ukkoja…
Petter on monesti puhutellut ukkoja. Hän tietää, että he todella ovat tyytyväisiä ja että heillä on hyvä olla. He asuvat kaksittain iloisissa, hauskoissa huoneissa. He käyvät valmiiksi katetun pöydän ääreen ja syövät ateriansa ilman huomisen huolta, tietoisina siitä, että he saavat olla täällä ja nauttia tätä hyvyyttä niin kauan kuin elävät.
Petter on hankkinut itselleen tietoja siitäkin, kuka ja miten voi päästä tämän kodin jäseneksi.
Laitos on lahjoitettu koti, johon 70 vuotta täyttäneet, paikkakunnalla syntyneet ja kodittomat vanhukset erinäisillä ehdoilla pääsevät kokonaan ilmaiseksi. Mutta muutkin kuin paikkakuntalaiset voivat tulla osallisiksi tästä, kunhan he ensin maksavat kolme sataa markkaa sisäänpääsyrahana, joka oikeuttaa heidät elämän loppuun asti nauttimaan kodin eduista.
Tätä varten Petter säästää.
Kun hän pimeässä komerossaan laskeutuu kovalle vuoteelleen siinä oikoakseen väsymyksen ja vanhuuden kangistamia jäseniään, ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän laskeutuu levolle lämpimässä ja hauskassa huoneessa, pehmoiselle tilalle. Kun hän likaiselta käärepaperilta syö kovaa leipäänsä ja vihannesjätteitä, joita Schmidtmeyer on hänelle pistänyt, kuvittelee hän mielessään, että hän pian istuu pitkässä pöydässä, jolla keittokupit höyryävät ja lämmin, rasvainen ruoka valuu kuin hyvää tekevä voide vanhaan ruumiiseen.
Ja kun hän kerran istuu siinä, silloin hän ei ainoastaan ole saanut sitä, mitä ei koskaan ennen annettu: huolettomia päiviä, — silloin hän myöskin saa maistaa kauan himoitsemaansa kostoa.
Leipä on pitkin hänen elämäänsä kiusannut ja pettänyt häntä. Sentähden tahtoo hän kerrankin päästä riippumattomaksi siitä. Tämä on kosto, jota hän on himoinnut. Ja tämäntähden laskee hän usein säästöjään.
Kun hän istuu komerossaan ja vaivalla kootut rahan yksitellen ja hitaasti putoilevat hänen sormiensa lomitse nahkaiseen rahapussiin, palaa hänen mieleensä se kylmä, ummehtunut huone kellarikerroksessa, josta hänen elämänsä ensi muistot ovat kotoisin. Äiti oli pesijätär. Hän oli poissa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti. Välistä jäi poika naapurien huostaan, välistä otti äiti hänet mukaansa suureen pesutupaan. Mutta sattui niinkin, että äiti meni pois ja sitoi pojan kiinni sängynjalkaan. Viereen asetti hän muutamia puupalikoita leluksi, vesikupin ja palasen leipää.