Mutta vieraallakin maalla oli onni hänelle vastainen. Kerran hän kuitenkin sai kootuksi itselleen pari sataa markkaa. Niillä aikoi hän elää ja etsiä itselleen jotain edullista työtä. Hänen oli näihin asti täytynyt tyytyä siihen mitä vain sai. Nälkä, vilu ja ahtaat olot olivat uskollisesti seuranneet häntä lapsuusijästä kellarikerroksessa miehuusijän puoliväliin. Hänen oli ollut pakko tyytyä raskaaseen ja huonopalkkaiseen työhön. Mutta nyt, kun hän kaikesta huolimatta oli saanut säästöjä kootuksi, tahtoi hän päästä puutteesta. Hän tahtoi syödä kylläkseen, nukkua hyvällä vuoteella ja etsiä itselleen niin hyvin palkattua työtä, että hän saisi vanhuutensa turvatuksi.
Nämät rohkeat aikeet mielessään jätti hän kaupungin, jossa oli saanut tilapäistä työtä ja päätti itä-Saksasta lähteä länteenpäin parempien päivien hakuun.
Tällä matkalla varastettiin häneltä eräässä yöpaikassa kaikki hänen rahansa.
Leipä oli taaskin pitänyt häntä narrinaan, oli juoksuttanut jälessään, houkutellut ja lupaillut. Petter oli uskonut, oli tavoitellen juossut perässä, mutta huomannut yrityksensä yhtä mahdottomiksi kuin taivaanrantaa tavoittelevan lapsen. Sentähden himoitsi hän kostoa. Ja hän tiesi, että kun hän kerran istuu noiden tyytyväisten vanhusten joukossa, valkeassa talossa, päiväpaisteisella kummulla, silloin ei leipä häntä enää pakene. Silloin on hän saavuttanut voiton elämänsä suuressa, taistelussa ja nauttii voiton suloista rauhaa.
Tätä kaikkea ajattelee Petter työntäessään Schmidtmeyerin raskaita rattaita talosta taloon. Hän kulkee ohi ukkokodin, pysähtyy portille ja tarjoilee tavaroitaan. Emännöitsijä valkoisessa talouspuvussa tulee tekemään kauppaa. Ukot istuvat päiväpaisteessa ja myhähtelevät. He nyykäyttävät päätään Petterille ja hänestä tuntuu aivan siltä kuin he kysyisivät: "etkö sinä jo pian tule?"
"Pian, pian", vakuuttaa Petter itsekseen ja työntää rattaitaan eteenpäin. Kaksikymmentä markkaa on hänellä saamista isännältä. Kun se on saatu, on määrä täysi. Muutamia markkoja puuttuu tosin, mutta ne hän saa ansaituksi sill'aikaa kun hänen pyyntökirjansa on johtokunnalla. Se kestää aina. Sen hän tietää. Hän on ottanut selkoa kaikesta. — Paras on laittaa paperit kuntoon niin pian kuin suinkin. Ehkä hän sitte jo viettää jouluaan suuressa, valoisassa huoneessa, jossa kauniisti katetulta pöydältä syö höyryävää joulupuuroa.
Petterin sisintä hivelee. Tuntuu siltä kuin valkea joulupuuro jo kiertäisi sisälmyksissä täyttävänä ja hyväätekevänä.
Kun nyt vain löytyisi henkilö, joka ottaisi ajaakseen hänen asiaansa! Tietysti riippuu onnistuminen siitäkin kuinka sitä ajetaan. Eikä ole sanottu, että Schmidtmeyer valvoisi Petterin parasta niin innokkaasti kuin suotavaa olisi.
Mutta jos se ystävällinen vanha neiti, joka asuu lähellä ukkokotia, tahtoisi auttaa Petteriä? Hän on välistä tarjonnut Petterille kahvia. Hän näkyy olevan hyvä ja hyväntahtoinen. Jos hän…?
Petter pysäyttää rattaansa neidin portille. Jos onni nyt oikein potkaisisi, voisi hän heti kysäistä. Olisipahan sitte sekin asia selvillä. Petterin kasvot kirkastuvat samassa. Hän näkee neidin puutarhan lehtimajassa paraillaan juomassa iltapäiväkahviaan. Ja eikös hän nyt viittaakin luokseen!