Petter on hämillään hyvästä mielestä ja jännityksestä. Käsi tutisee tarttuessaan kahvikuppiin ja polvet tahtovat notkahdella. Neiti huomaa sen ja kysäsee eikö Petter jo ole liiaksi vanha ja väsynyt työntääkseen raskaita vihannesrattaita.
Siitä on mainio päästä alkuun. Oikeassahan neiti on. Ja hänellä, Petterillä, onkin nyt rohkeat tuumat. Mutta kun ei hänessä ole miestä itse pitämään huolta kaikesta, pyytäisi hän apua.
Neidin silmät paistavat yhtä ystävällisen lämpimästi kuin paraillaan keskikesän aurinko. Hän kertoo kuuluvansa kodin johtokuntaan. Tietysti hän mielellään toimittaa paikkaa vanhalle vihannesten-kuljettajalle.
Petterin viimeinenkin huoli on nyt poistettu. Rattaat eivät koskaan ole olleet hänestä niin kepeät kuin tänä iltana, ja yöllä hän jo viettää joulua ukkokodissa. Huone on suuri ja valaistu kuin kirkko jouluaamuna. Valkea joulupuuro lähettää lämmintä höyryään kattoa kohden ja pöydälle on pinottu joululeipiä korkeihin kasoihin. Leipä, leipä on vihdoinkin joutunut hänen omakseen. Onni on viime taipaleella kääntynyt myötäiseksi hänelle, ja nyt on voitto hänen.
Petter herää juhlatuulella. Hän kolistelee alas navetan ullakolta, hakee käsirattaat talon nurkalta ja työntää ne puutarhan portille, jossa tavarat tavallisesti kuormitaan rattaille.
Puutarhassa ei näy ketään. Se on Petteristä outoa. Mutta ehkäpä isäntä on tavattavissa huoneessaan. Siellä sopii nyt pyytää niitä saatavina olevia kahtakymmentä markkaakin.
Petterille tulee kiire. Hänestä tuntuu siltä kuin joka askel veisi häntä yhä lähemmä kaikkea sitä, mitä hän vasta näki unissaan.
Paitahihasillaan tulee Schmidtmeyer itse vastaan talonsa kynnyksellä.
— Petter, tänään sinä et lähdekään tavanmukaiselle kiertomatkallesi.
Pitempi tulee nyt tehtäväksi.
Petter tuijottaa sanattomana isäntäänsä. Mitä tämä merkitsee?
Sanotaanko hänet irti monivuotisen, vähäpalkkaisen raatamisen jälkeen?
Viskataanko hän nurkkaan kuin vanha kulunut vaateriekale, jota ei enää
tarvita?