Ensi hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi hän saanut iskun vasten silmiä, iskun sellaisen, että päätä huimaa. Sitte herää hänessä voitonriemuinen ja ylpeä ajatus. Tämä ei enää merkitse mitään. Rahat on koottuna. Johtokunnan jäsen ajaa hänen asiaansa. Uupuvat markat saa hän vaikka kiven kolosta. Ei mikään saa häntä enää säikkymään. Voitto on hänen.
— Petter, isäntä puhelee, — sinulla on vielä vähän saamista. Tuossa on!
— Hän viskaa setelit pöytään. — Ota ja ala lähteä. Sota on ovella.
Petter tuijottaa yhä isäntään. Hän ei ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä. Jos toiset käyvät sotaa, niin käykööt! Mitä se häneen kuuluu? Hän menee ukkokotiin ja siellä on rauhallista.
Vai voisikohan sota ulottua sinnekin asti?
Ensikertaa vavahuttaa omituinen pelontunne Petterin mieltä.
Mitä jos koko se kaunis tulevaisuuskoti, jota hän pala palalta on rakentanut itselleen, luhistuisi vielä viime hetkessä?
— Mitä sinä siinä mulkoilet? Ota rahasi tai otan minä ne. Ja pois maasta…!
— Minne? saa Petter vihdoin kysäistyksi.
— Kotiisi, Venäjälle, etkö ymmärrä! Eikö Saksa tarpeeksi kauan ole sinua elättänyt?
Pala palalta selvenee totuus Petterille, selvenee kovana, murtavana todellisuutena. Hän ei enää osaa ajatella eikä tahtoa mitään. Hän ei ole tietoinen muusta kuin siitä, että hän on joutunut tappiolle taistelussaan juuri silloin, kun voitto hymyilevän kauniina kangasti hänen silmäinsä edessä. Hän on lyöty niin kokonaan ja perinpohjin, ettei hän enää koskaan siitä nouse eikä yritäkään nousta.