Puutuneena, tylsänä antaa Petter ihmisvirran kuljettaa itseään eteenpäin. Kokoonlyyhistyneenä istuu hän junavaununnurkassa toisten sinne tunkemana. Hän hoippuu kuin humaltunut lautalle, jonne muut menevät. Väkitungoksessa ei häntä kukaan huomaa. Hän tuntee omituista pahoinvointia, sellaista, joka muistuttaa hänelle tuttua tunnetta: nälkää. Silloin hän aina ummistaa silmänsä ja koettaa nukkua.
Näin on hän matkustanut läpi koko Ruotsin Malmöstä Luulajaan asti. Ollaan jo Suomen puolella, kun Petterin vierustoverit rupeavat arvelemaan, että vanhus ei varmaankaan ole syönyt mitään pitkiin aikoihin.
— Tulkaa ulos, sanovat he hänelle eräällä asemalla. — Täällä annetaan ruokaa ilmaiseksi.
Petter seuraa heitä ajattelematta, näkemättä ja kuulematta. Mutta tultuaan ulos vaunusta on kuin hänen silmänsä yht'äkkiä revähtäisivät auki. Hän näkee leipää, leipää minne hän katsookin. Voileipä on voileivän vieressä pitkässä, loppumattomassa jonossa.
— Tässä on, syökää! Niitä annetaan ilmaiseksi. — Mies ojentaa Petterille voileivän ja Petter tarttuu siihen, haukkaa, nielasee, ottaa sitte toisen, kolmannen, ja kohta neljännen…
Ihmiset katsovat ihmeissään häneen. Toiset nauravat, toisille tulee vedet silmiin. — Tuo ei ole nähnyt ruokaa pitkiin aikoihin, sanoo eräs ohikulkeva.
Petter ei näe eikä kuule mitään. Hän vain syö. Pää tutisee, kädet vapisevat ja pitkä aaltoileva parta nytkähtelee.
Hän syö, syö kuin vihollistansa.
* * * * *
Pari tuntia myöhemmin kannetaan vanhus paareilla pois junasta.