— Te voitte täydellisesti luottaa minuun, herra prefekti.
— Sen tiedän. Muuten en voisikaan nyt juuri riistäytyä irti. — Jos sattuisi jotain erikoista, saan tietysti tietoa siitä. Kotini ovet avautuvat minä hetkenä ja minä aikana hyvänsä teille. Sen tiedätte.
Kumartaen vastasi Seller esimiehensä hymyilyyn, avasi virastohuoneen oven ja vastasi jäähyväisiin toistamalla tavanmukaisen: "näkemiin". Sitte kääntyi kukin taholleen. Seller palasi työhönsä, prefekti laskeutui virastonsa portaita alas kadulle.
Häntä ei tänään, kuten tavallisesti, haluttanut ajaa kotiin. Hän tahtoi rauhassa saada selvitellä ajatuksiaan eikä hänestä mikään ollut niin hyvä apukeino siihen kuin kävely yksinäisyydessä, vapaana kaikesta hätyyttävästä kiireestä.
Ensimäisessä kadunkulmauksessa hän siitä syystä käänsi selkänsä kaupungin keskustalle ja astui hetken kuluttua eteenpäin siimekästä, huvilakaupunkiin johtavaa bulevardia pitkin.
Hän astui hitaasti ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli viime aikoina tullut kokemaan jotain näihin asti hänelle vallan tuntematonta. Ne kaksi eri maailmaa, joissa hän vuoroin eli ja jotka rikastuttivat hänen elämäänsä erilaisuudellaan, pitäen sekä häntä että toisiaan tasapainossa, olivat nyt ensikertaa joutuneet toinen toisensa tielle. Virasto ja koti eivät ennen olleet tehneet haittaa toisilleen. Päinvastoin. Suuren erilaisuutensa kautta olivat ne lisänneet sekä omaa että toinen toisensa arvoa. Tyhjyys olisi ollut tuntuva, ellei niitä kumpaakin olisi ollut olemassa juuri sellaisina kuin olivat.
Prefekti Hilmer pyyhkäisi miettivänä partaansa. Hänen täytyi myöntää, että hän yleensä oli maailman onnellisimpia ihmisiä. Joka aamu, kun hän — tapansa mukaan ensin otettuaan virkistävän kylvyn — astui kotinsa suureen, valoisaan ruokasaliin, valtasi hyväntuntemus hänet jo ensi näkemällä. Häikäisevän valkea, aina puhdas liina peitti pöydän.
Hunaja ja marjahillo kristallikuvuissaan, höyryävä kahvi ja paistavat, tavallisesti itse talon emännän leipomat vehnäpyörylät lisäsivät sekä hyväntuntemusta että ruokahalua. — Kun Anselma sitte vielä kiepsahti isän polvelle ja äiti asettui viereen, äiti, joka nauroi ja laverteli kuin iloinen lapsi ja jolla vielä oli jälellä nuoruutensa ihastuttavat hymykuopat, oliko ihme, jos prefekti Hilmer tunsi olevansa onnellinen perheenisä?
Mutta hän nautti yhtä paljon, kun hän pari tuntia myöhemmin saapui virastoonsa keskikaupungilla.
Hän oli toistakymmentä vuotta ollut suurkaupungin poliisiviraston rikosasiain johtomiehenä ja koko tänä aikana oli työ ollut hänelle ei ainoastaan toimeentulon vaan myöskin nautinnon lähteenä. Hän rakasti niitä kirjavia ihmiskohtaloita ja niitä sotkeuksista selvitettäviä vyyhtejä, joita työ hänen eteensä asetti. Kun hän aamuisin avatessaan virastonsa oven näki pöydälle kerääntyneen kasan tärkeitä papereita ja vastaanotti ilmoituksia monista odottavista, joilla ehkä oli jännittäviä ja tärkeitä tiedonantoja, sai hyväntuntemus hänet taaskin valtoihinsa. Katse jännittyi. Käsi tarttui papereihin, ajatus asioihin. Ja työtä höysti nautintoa tuottava työnilo.