Prefekti Hilmer siveli taaskin partaansa. "Mallikelpoinen virkamies", "erinomainen, onnellinen ja herttainen perheenisä", sellaisiin arvosteluihin oli hän tottunut. Eikä ne hänestä väärään osuneetkaan. Hän tiesi itsekin, että hän sekä virassaan että kodissaan oli hyvin paikkansa täyttävä, onnellinen ja tyydytystä tunteva mies.
Mutta yhtä hyvin kuin hän viihtyi näissä kahdessa eri maailmassaan, yhtä tarkasti oli hän näihin asti osannut pitää ne erillään toisistaan. Kun hän avasi oven virastoonsa, jätti hän puolison ja isän ulkopuolelle. Kun hän tahtoi nauttia omaistensa piirissä, hääti hän virkamiehen kauaksi.
Ainoastaan joskus, jos virastossa sattui erityisen jännittäviä asioita, tahtoivat ajatukset kodinkin piiristä käydä selviteltävään pulmaan käsiksi, mutta pieninkin tyytymättömyyden ilmaus talon naisten puolelta sai aina perheenisän muistamaan velvollisuuksiaan.
Näin oli sekä virka että koti tähän asti saanut osansa ilman että siitä kärsi toinen enemmän kuin toinenkaan. Mutta nyt olivat ne yht'äkkiä kiusallisella tavalla kiertyneet toistensa tielle.
Asia oli saanut alkunsa sinä päivänä, jolloin prefekti Hilmer ensi kertaa sai käsiinsä tuon nuoren, mutta rohkean huijarin valokuvan. Sinä päivänä etsintä varsinaisesti alkoi. Ja asia oli sekä tärkeä että vaikea, semminkin kun asianomainen ainoassa saatavana olevassa valokuvassaan oli valepuvussa, jossa hän edellisenä talvena oli esiintynyt Italiassa.
Virkamies seurasi sinä iltana prefekti Hilmeriä kotiin asti. Mutta pitipä Anselman sinä iltana juuri asettua isän polvelle kuiskaamaan hänelle korvaan omia sydänsalaisuuksiaan.
Anselma oli ollut huviretkellä Meissenissä yhdessä hyvän ystävänsä Lilly Reimers'in kanssa. Matkalla he olivat tutustuneet kovin kohteliaaseen ja hauskaan nuoreen herraan. Senjälkeen olivat he "sattumalta" yhtyneet häneen monta kertaa ja herra Hief oli nyt käynyt Lillyn kodissakin. Anselmakin olisi mielellään pyytänyt häntä luokseen, mutta ei ollut uskaltanut ennen — isän tähden. Mutta tänään oli herra Hief saattanut häntä pitkän matkaa ja puhunut sellaista, jota ei koskaan ennen, ja sentähden Anselman suorastaan täytyi pyytää häntä isän ja äidin puheille.
Monien pyytämisten perästä oli hän vihdoinkin luvannut tulla huomenna. Mutta hän oli kovin ujo ja arka, sentähden täytyi isän luvata olla oikein ystävällinen hänelle.
Prefekti Hilmer huokasi. Olisi Anselma vain tietänyt, miten sopimattomaan aikaan hänen rakkausasiansa sattuivat! Mutta tiedusteliko rakkaus sopivinta vastaanotto-aikaa? — Ei tarvinnut ajatella muuta kuin omaa nuoruuttaan. Tenttikiireet olivat hänelläkin pahimmillaan kun Sofie Pormplyn'in hymykuopat ja helisevä nauru tulivat ajatuksia sotkemaan.
Mutta kuluttavia olivat nämä kaksi viime kuukautta olleet: virastossa paljon mieltäjännittävää, tuon huijarin tähden, josta ei selvää saatu, kotona Anselman asiat.