Hymy sammuu Saiman huulilta. Hyväilyyn kohonnut käsi painuu puutuneena.
— Mitä voin tehdä, kysyy hän. Ja hän säikähtää oman äänensä koleutta.
* * * * *
Ne kengät, ne kengät, ne kauniit joululahjakengät, niitä ei enää tarvittu. —
* * * * *
Tammikuun viimepäivinä, pitkän piilossaolon jälkeen, rupesi päivä yht'äkkiä paistamaan kevättä ennustavan iloisesti. Suurin osa kodin irtaimistoa oli jo silloin panttilaitoksella ja kylmilleen jätetyssä huoneessa makasi kuollut laudoilla.
Saima asui keittiössä. Hänen täytyi olla lähellä äitiä ja jakaa kaikki hänen kanssaan niinkauan kuin mahdollista.
Ja hän sai paljon jaettavaa.
Lähettäjän kultaisilla alkukirjaimilla kaunistetulla, muodikkaalla paperilla kauppaneuvos ilmotti hänelle, että käsikirjoitus tuli julaistavaksi, ei sanomalehdessä, vaan eri kirjana. Hyvä palkkio oli myöskin tiedossa. Kauppaneuvos onnitteli tämän johdosta, kauniisti ja monisanaisesti lupautuen uraansa alkavan suojelijaksi. Hän oli aina koettanut auttaa nuoria, eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sen neiti Särkkä kyllä tiesi.
Saima näkee yhtäkkiä edessään kuvan nuoresta tytöstä, joka jännityksestä vavisten repäisee auki tämän kirjeen, ahmii sen sisällön ja kiiruhtaa sitte viereiseen huoneeseen, jossa viskautuu polvilleen, painaa päänsä äidin syliin ja toistaa riemu joka äänen väreessä: Äiti, äiti, nyt se tuli, nyt minä voin pitää Sinua hyvänä.
Mutta tuo kuva onkin vain haihtuva harhanäky, kuva siitä, mikä olisi voinut tapahtua, jos…