— Sanoisit edes jotain, suuttuisit, olisit suunniltasi niinkuin minä, silloin ehkä helpottaisi. Mutta kun sinä aina vaan kärsit, kärsit, käy kuorma minulle sietämättömäksi.
Saima ei ollut nukkunut viikkoon, mutta sinä iltana nukkui hän itkuunsa ja mielenliikutukseensa.
Ensi kertaa ei hän viime työkseen peittänyt äitiä ja saanut osakseen äidin tavanmukaisia iltahyväilyjä.
Aamuyöstä hän heräsi. Hän oli nähtävästi nukkunut vaatteet päällään ja äiti oli peittänyt hänet. Hän rupesi muistuttelemaan itselleen edellistä iltaa. Kurkkuun nousi henkeä salpaava pala. Sydäntä kirveli kirpeän kipeästi.
Eikö köyhyys itsessään ollut tarpeeksi raskas taakka? Vieläkö sen piti kasvaa ja monistua sen kautta, että se synnytti katkeraa mieltä ja kovia, haavoittavia sanoja.
Tai siitäkö katkeruus johtui, ettei hän ottanut surua vastaan oikealla tavalla, ei niinkuin äiti?
Kuinka hän oli saattanut sanoa sellaista kuin sanoi äidille, juuri hänelle, jota hän käsin oli tahtonut kantaa läpi kaiken raskaan ja kovan? Vai olikohan hän juuri siksi suuttunut, että hän rakasti niin paljon ja kärsi niin pohjattomasti.
Äidin vuoteelta kuului samassa hiljaista valitusta.
— Oma äiti-kultani! — Saima kumartuu äidin puoleen.
— Tästä minä en enää nouse. Minä tunnen sen.