Ja vaikka äiti sen vielä jaksaisi kestääkin, oli se sittekin niin armottoman lohdutonta, kun eivät olot ottaneet valjetakseen. Nyt oli apu tarpeen. Nyt tulisi se aikanaan. Nyt ei sitä annettu. Jos sitte kerran päästäisiin myötämäkeen, ei ehkä enää olisi häntä, jonka voimat vastamäessä olivat ennenaikojaan loppuun kuluneet.
Hämärsi jo kun Saima avasi kodin oven. Keittiö oli tyhjä. Pimeässä huoneessa ei hän voinut nähdä mitään.
— Äiti, missä sinä olet?
— Täällä. Minä lepäilen vähän.
— Oletko sairas?
— En, en. Muuten vaan rupesin tähän, kun ei ollut mitään tekemistä ja kun tässä on lämpöisempikin.
Se vihlasi kuin veitsen terä. He tunsivat sen kumpikin ja puhe katkesi siihen. Toinen ei rohjennut kertoa, toinen ei kysyä.
Vasta jouluaaton edellisenä iltana se vihdoin purkautui. Sininen maito, nurkka, joka oli niin hatara, että siihen Saiman rääsytukoista huolimatta kerääntyi jäätä ja lunta, ja ne kengät, ne lämpimät, ostamattomat joululahjakengät, kävivät Saimalle viimein ylivoimaisiksi. Yöt oli hän itkenyt, päivät vaiennut. Nyt puhkesi hän viimein nauruun.
Hän nauroi pahaa, ilkkuvaa naurua sille lämpimälle ja mukavalle huoneelle, jossa hänelle hauskaa joulua toivotettiin samalla kun tingittiin vähän pois hänen vaivalla ansaituista penneistään. Hän nauroi ja ivasi niitä, jotka joivat herkkujaan hopeisilta tarjottimilta, samalla kun valittivat köyhien vanhusten olemassa-oloa.
Äiti koetti rauhoittaa, mutta silloin suuttui Saima. Oli äitikin sellainen raukkamainen nahjus! Olisi kai osaansa tyytynyt, vaikka olisi kuollut nälkään!