— Ai, ai, — ai, ai, se oli hullumpaa. — Hän näpäyttää sormiaan. — Vanhoja ei pitäisi olla muuta kuin varakkaissa kodeissa. Eikä sielläkään liiemmästi, ei liiemmästi. Se on minun kokemukseni.
Veri syöksähtää Saiman kasvoille.
— Suurinkin rikkaus olisi minulle sulaa köyhyyttä ilman… Hän ei saa lausetta lopetetuksi.
— Ymmärrän, ymmärrän! "Nicht so hitzig", neitiseni!
— Olen vapaahetkinäni vähän kirjoitellut, vain omaksi huvikseni, en ansaitakseni. Sitä en koskaan ajatellut enkä olisi uskaltanutkaan, mutta nyt täytyy —. Jos tämä voisi kelvata johonkin sanomalehteen? Itse en uskaltaisi tarjota tätä, eikä kai kukaan silloin viitsisi asiaa ajatellakaan. Mutta jos te…
Hän laskee pakettinsa pöydälle.
— Ahaa, vai tällainen teidän asianne olikin! — Kauppaneuvos irroittaa paperit kääröstä ja rupeaa selailemaan lehtiä.
Saima tuntee vapisevansa. On kuin olisi hänen sisimpänsä siinä pengottavana. Ja penkomassa on mies, jonka huone on lämmin ja valoisa, ja joka juo kahvinsa hopeiselta tarjottimelta sillä aikaa, kun äiti ja muut,— joiden ei pitäisi elää, kun ei ole varaa…
— Hyvästi, sanoo hän hätäisesti. — Minä tulen joskus perimään vastausta. — Ja ennenkuin kauppaneuvos on ennättänyt tointua hämmästyksestään, on Saima jo kadonnut huoneesta.
Hitaasti astuu hän kotiin päin. Kohdalle tultuaan jatkaa hän matkaansa, kääntyy sitte takaisin kotiportille ja sieltä uudelleen pois päin. Kotioven salpana on pelko, sydäntäkouristava pelko, ettei äiti jaksa kestää tätä iskua. Eihän hän paljon ole puhunut tuosta paikasta eikä näyttänyt uskovan sen saantiin, mutta jos sittekin on odottanut ehkä hartaammin kuin konsanaan Saima.