— Minun täytyy ansaita, ja ansio on nykyään kovin tiukalla.
— Sen tietää valitettavasti jokainen. — Kauppaneuvos epäröi yhä mille kannalle asettua. Tämä kuulostaa avunpyynnöltä, eikä hän nyt mitenkään… Mutta jos koskisikin muuta, olisi turha ilmaista, ettei…
— Te olette vaikutusvaltainen mies, herra kauppaneuvos. Teillä on paljon tuttavia sanomalehtimiespiireissäkin.
Päivä pääsi paistamaan herra kauppaneuvoksen kasvoille. Niin, niin, niinhän se oli. Kun sitä oli ennättänyt tehdä jotain tässä elämässä, niin tiesivät muutkin, mihin sitä pystyi.
Hän siirsi tyytyväisenä syrjään pienen hopeatarjottimen, jolla nähtävästi hänen aamupäiväkahvinsa oli tuotu tänne työhuoneeseen, sitte keikautti hän kirjoitustuolinsa enemmän Saimaan päin ja katsoi kelloaan.
— Oikeastaan on minulla kova kiire, mutta kun auttaminen on kysymyksessä, täytyy olla valmis uhraamaan vähän aikaakin. — Olkaa hyvä, puhukaa vapaasti asianne.
— Olen kauan hakenut työtä, — jos jonkinlaista. Hiukan olen saanut, mutta siitä on ansiota liian vähän…
— Mutta neiti, — kauppaneuvos ei voi olla keskeyttämättä, — oletteko pyrkinyt kotiopettajattareksi? Tai rouvan apulaiseksi? Kun on nuori kuten te, ja kun lisäksi on tuollaiset kauniit kasvot…
Saima ei huomaa sanoja tai ei tahdo huomata. Hänkin keskeyttää.
— Herra kauppaneuvos, minulla on vanha ja kivuloinen äiti.