* * * * *
— Puolituntia myöhemmin istuin Newskyn kulmauksessa vuokraamassani huoneessa kirjoittamassa pojilleni. En tietänyt varmasti, oliko toverini miehineen saapunut hotelliin, jossa heilläkin oli tapana asua, mutta olin nähnyt heidän yhtyvän asemalla ja olin senjälkeen vetäytynyt syrjään. Sitä ennen olin kuitenkin antanut seuralaiselleni oman vakituisen osoitteeni pyytäen kirjeellisiä tietoja, ellen syystä tai toisesta saisi kuulla heistä mitään Pietarissa.
Olin juuri lopettamassa kolmatta kirjettäni, kun nakutettiin ovelleni.
Tulija oli matkatoverini Tamara Mikailovna.
Hän oli kalpea ja kärsivän näköinen, mutta ulkonaisesti hän oli aivan tyyni. Kysymykseen, jonka katseeni lennätti hänelle, hän vastasi päänpudistuksella. Hän ei vielä ollut saanut aivan varmaa tietoa, mutta merkit näyttivät hyvin huolestuttavilta. Boris oli juuri mennyt tapaamaan muutamia viranomaisia. Jos oli lähdettävä, saattoi lähtö piankin olla ovella.
Mieleeni iski ajatus, että kaikki jo oli varmaa, joskin Boris
Vladimirovits aikaa voittamalla tahtoi lieventää iskun ankaruutta.
Ajatukseni keskeytyi siitä, että Tamara kietaisi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua ensin toiselle sitte toiselle poskelle. Hän tahtoi kiittää minua kaikesta. Tutustuminen minuun oli auttanut häntä läpi yön, joka ehkä muuten olisi vienyt hänet mielipuolisuuden rajalle. Boriskin oli niin kiitollinen. Hän oli kuullut kaikesta ja toivoi ystävyydestämme paljon vastaisuudenkin varalle.
— Unipulverista teillä oli enin apua, sanoin koettaen kääntää leikiksi.
— Niin se teki hyvää, — Hän painui sohvalle viereeni. — Mutta minä näin kauheita unia. Minä olin juoksemassa virastosta toiseen. Teidän täytyy vapauttaa hänet, huusin jokaiselle. Korkea-arvoinen virkamies rähähti nauruun.
* * * * *
Mutta hän työnsi minut armotta ulos ovesta. Yritin toisessa paikassa: Meillä on ylhäisiä sukulaisia. He esittävät asian. He puhuvat hänen puolestaan, huusin, mutta ei kukaan kuunnellut sanojani. Ihmiset ympärilläni vain huusivat: sotaan, sotaan. Santarmi otti minua kädestä ja työnsi jyrkkiä portaita ales. Vyöryessäni tunsin tuskan hien otsallani, mutta samassa rupesi pehmeä pieni käsi pyyhkimään pois sitä. — Luulenpa melkein, että sanoin: "pikku äiti" herätessäni teidän kätenne kosketukseen.