Ennenkuin ennätin vastata hän äkkiä kavahti pystyyn. Hän oli kuullut jonkun tarttuvan ovenripaan. Sitte seurasi lyhyt kiireinen nakutus ja miltei samassa seisoi Boris Vladimirovits huoneen kynnyksellä.
— Boris! — Se kajahti kuin hätähuuto.
— Rakkaimpani! Meidän täytyy. — Hän sulki vaimonsa syliinsä. Näin hänen pingoittuneesta kasvojensa ilmeestä, kuinka pohjattomasti hän kärsi. Mutta hän oli miehuullisen tyyni.
— Minä en voi, en voi! — Tamara oli aivan suunniltaan. — Sitäkö varten olen sinua hoitanut ja vaalinut, sitäkö varten olen taistellut melkein ylivoimaista taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, että nyt terveenä jättäisin sinut Ei, ei, ei! Tehkööt he minut rammaksi ja sokeaksi, Sinua ei! Ja nyt juuri kun olemme päässeet niin onnellisiksi!
Hän väänteli epätoivoisena käsiään.
— Sota ei katso onneamme. Se on pientä, kun on kysymys —
— Onko se pientä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja taistelevat onnensa puolesta, ja että kun vihdoin ovat voittaneet —
— Vaiti, vaiti! — Hän nosti kädet korvilleen. — Ole suuressa rakkaudessasi voimakas niinkuin ennenkin!
— Ennen sitä kysyttiin sitä varten, että pelastaisin sinut, nyt —
Silloin viskautui Tamara miehensä kaulaan. — Minun ainokaiseni, — minun rakkaani.