Hän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään nousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa silmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.
Mutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää perhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen kahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua, pojistaan ei.
Iljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.
Hän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.
Aivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein toipunut.
Entä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!
Sairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle ylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.
Hän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä viima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne tähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa itsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta, milloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.
Ilja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään. Huurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee ääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen, entistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.
— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän huolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja lisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee karkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle, mutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta.
— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.