— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä hänen otsalleen.
Äidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole kellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen, pieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.
Ja lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo huurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa ja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie voimia.
Mutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä juurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.
Ja mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!
— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua, poikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!
Sanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi laskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen koko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.
* * * * *
Päivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä silmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.
Mitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon ihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli sinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli jo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen, keppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa astuntaa.