Kysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui.
Mutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen tohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on oikeastaan yhdessä olomme?
»Hiljaista», vastasi hän mielessään.
Hänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä, eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi? »Hiljaisuus» — Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin koskaan sykkivän koko olennossaan?
Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. — Hyvää huomenta! Hän ojensi molemmat kätensä Toinille.
Kuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät!
— Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten.
— Ja minkämoinen?
— Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä niin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin luulee elävänsä hiljaista elämää?
— Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman vaihtelevia vaikutuksia.