— Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö?
— Niin tietysti.
— Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta?
— Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa hiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta, mutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä, hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa!
Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden ylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina vakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin kääntyneen luonteen perussäveleet.
— Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. — Eikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä joltakin näyttää ja joltakin kuuluu?
— Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta Eliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä ja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului hiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi Jumalan läheisyyden.
He kulkivat kappaleen matkaa vaieten.
— Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä.
— Kuljin.