— Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt sitä kertaakaan?
— Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, — rikkaampana vain.
Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän?
Mutta jos se sitä tiesi?
— Ennenkuin tulitte tänne, olin täällä löytänyt toisia ystäviä.
Toini katsoi kysyvästi Olseniin.
— Minulla oli mielipaikkani — yksi varsinkin, jonne usein kuljin.
— Ettekä ole kertonut mitään siitä?
— Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne.
— Niin, sellainen minä olen — pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te sitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä hiljaisuudessa olette vastaanottaneet.