— Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, — ja herkempi myöskin antamaan.
— Kevyt vesi liikkuu nopeammin.
— Ja ne iloisen nopeat aallot — miten raskas pohjavesi niitä tarvitsee. — Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte pinnallaeläjä.
— Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa hänelle porttia.
— Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana.
Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.
He kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle metsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä syvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina, sen suuremmaksi kävi hiljaisuus.
Ainoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä. Levottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden eristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo kaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin kohden tuon kohisevan alkulähteitä.
Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi Eilert Olsen.
— Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. — Ettekö käy istumaan?