Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi siihen vaipuen ajatuksiinsa.
Hetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: — Istun niin mielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran alkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää ja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo siihen sisältyykään?
— Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena hyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena vierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin?
Eilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme?
Sillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan.
Toinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime aikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut ajatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut jatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja ahtaina astuivat hänen eteensä.
— Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta jos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta?
— Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus.
— Mutta jos tuo väsymys voittaa?
— On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään.
— Jos tie on ummessa?