— Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta. Elämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä elämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu.
— Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä velvollisuudeksi. Voihan sekin olla »kuolemista itsestään».
— Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin kalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen maailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella tavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän kuolee — luulen — hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten hyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta?
Toini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen sisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa sekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut kuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea uskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia, sentähden sanoi Toini ainoastaan: — Perintö velvoittaa, eikö totta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen kutsum — — —
Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan uurtamat uomat ilmestyivät otsalle.
— Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla.
— Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa esimerkiksi vanhempia — eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa lupauksia — — —
— Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan: älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet!
Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin nurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen kohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin pusertamana.
Toini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän ei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä hän sanoin ehkä oli repinyt.