Mutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui syvyyksistä, kenen se oli?
Tuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon ja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa.
Toini nousi äkkiä. — Emmekö jo lähde?
— Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet »olla yksin ja rauhassa».
Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin valtatielle päin.
Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan. Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen.
— Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on minun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja avaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin valoisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. — Illoin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus häipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta, jota varten se on luotu.
Eilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle paikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän eteensä.
Laidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä. liekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä kirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat, paloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden leimahtelevat liekit.
Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. — — —