— On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta.
— Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? —
Englantilainen rypisti kulmakarvojaan.
— Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi, oleellisempi?
— Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen puheeseen, — sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta.
— Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.
— Kunnes — jatkoi herra Hutz — tulee se päivä, jonka tarkoitus on hajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä — jonka tekojen seuraukset kuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään.
Englantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli todella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista olemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava aineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää materialistiselta kannalta. — Englantilainen tarttui sanomalehteensä.
— Minusta — rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa — käy kaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa tarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys, ei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän Jumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia. Yhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen tai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin.
— Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on järkevämpää uskoa luovaan henkeen. — Herra Hutz kiiruhti vaimolleen avuksi.
— Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko — jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja onnelliseksi tekevää voimaa.