— Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.
— Ainakin — jatkoi hänen miehensä — on meidän ehdottomasti pysyttävä siinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton tarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme seurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse.
Vanha wieniläinen oli herrojen puhellessa vahvistanut ruumistaan ruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti pitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes takaisin. — Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan.
Tuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut.
— Suokaa anteeksi! — Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta.
Puhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta.
— Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. — Hän tarvitsee teitä.
Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei kuulunut. Silloin raotti hän ovea.
Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.
Toini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä kunnioitusta, jota suuri suru herättää.