Vasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän olalle. Neiti Toll nosti päätään. — Te tulitte?
— Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni —
— Te voitte, — neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. — Menkää, — kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä — hänen, joka ampui. — Minä en voinut.
Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen.
Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta. Toini pudisti päätään.
— He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu.
— Se on hän, se on hän. — Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja tyrehdyttävä itku puistatti häntä.
Toini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: — Minä voisin kävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä.
Neiti Toll kavahti pystyyn. — Lähtisittekö — minun kanssani?
— Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte.