— Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, — tohtori Olsen. Hänkin kerran. — Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti.
Jo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas laaksoon päin.
Toini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi auttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään.
— Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä ainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki.
— Te pelkäätte, että joku tuttavistanne — —
— Tuttava! — Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva — Neiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut — ei laimeasti ja arkisesti niin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän elämänne?
Toini epäröi hetken. — En varmaankaan ole koskaan rakastanut sillä tavoin kuin te.
— Silloin te olette köyhä.
— Teidän mielestänne.
— Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää.