— Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen elänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan tehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet tielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään. Sitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä sekin on vaikuttanut jotain.
— Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua. Katsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä olemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme kaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet — emme ole tahtoneet mennä naimisiin vielä. Katsokaa, — hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat kumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän ei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin rehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään, ja kun on sellainen perinnäinen heikkous — — Neiti Tollin ääni sortui hetkeksi. — Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi, että viattomat — — Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton puolelle — — mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat sortua, syylliset — —
— Ketä sanotte syyllisiksi?
— En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen, että hän on syytön.
— He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat.
— Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, — noin vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi.
Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä niin läheltä ahdisti. — Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi, kysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi kokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille.
— Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen kasvanut toisenlaisissa piireissä.
— Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun nautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta — —
— Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon partaalla. — Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän lähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä — —