— Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen neiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka periaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan kun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin puolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on kohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä. Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa.
Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen. — Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. — Minä en voi olla itkemättä, ja täällä tulee ihmisiä vastaan.
Toini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli jäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll oli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua. Silloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi.
— Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te ymmärrätte minua?
— Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani ymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me ymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet.
— Useimmat — eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja varmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä.
Hänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se kuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja kiitollisuudesta.
— Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi.
— Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.
— Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin?