— Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan jättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin etevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota — —
Neiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen toiselta taholta.
— Kerran — siitä on vähän toista vuotta — matkustin yht'äkkiä kotoa sulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun tulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään. Etsin, — etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin vieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli katseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun peitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. — Me keskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun löysimme. — En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti varhain seuraavana aamuna.
He kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin itsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni lapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki, hyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta toisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun vaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki ja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja voi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen hetkeksi toiselle ojentaa.
Neiti Toll puristi Toinin kättä. — Sydänsuru on sellainen sairas lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. — Mutta kun tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, silloin. —
— Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. — Olen aina —
Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei saanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: — Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain tohtori Olsenista? — Hän sanoi sen ajattelematta, mitä pyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle tolalle.
— Se on lyhyt ja surullinen tarina. — Neiti Toll huokasi. — Isä oli karupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui sitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden perästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen perinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein samanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät.
Neiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä säkenöivät. — Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on miellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan helvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on kaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa hänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. — Tiedättekö nyt tarpeeksi tohtori Olsenin kohtalosta?
— Enemmän kuin tahtoisin. — Toinia värisytti. — Minä tulin aivan ajattelematta kysyneeksi — —