— Te olette lapsellinen! — Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja lämpimänä. — Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin, puhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. — Äsken ojensin oman sydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori Olsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen kuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa sieluun, henki henkeen.
Kun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua:
— Heillä on lapsia, vieläpä useita. — Te tiedätte, että paha aina helpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki äitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken koulusta. — Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat siunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää, polkee —. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy!
Neiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi tuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen.
Toinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla avuksi.
Kylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä seisoi portailla.
Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona.
Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit, joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini, että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos sairas kerran oli tiedoton.
Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä.
Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi hänen vieressään.