— Te täällä?
— Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne.
Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan.
— Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän meni tapaamaan emäntää.
Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo.
Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. — Tulkaa, sanoi Eilert
Olsen, auttaen Toinia rattaille.
— Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille.
Hevonen lähti.
— Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon kellot olisivat kumahtaneet soimaan.
— Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden.