Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää ja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi takaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti muutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi.
Toini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa, mitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään. Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla.
— Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. — Neiti Toll kiersi kätensä Toinin kaulaan ja suuteli. — Te rakkautta tuntematon ihminen, voitteko aavistaa, mitä se sisältää?
— Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa, heillä on toisensa.
Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi kertaa käynyt häntä katsomassa. — Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket, sanoi hän. — Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä.
— Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll säteilevin silmin.
Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä vaativan, voimakkaan äänen.
Kirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle lukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä katselemaan.
— Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. — Samoin kuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo kahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet.
Toini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi.