— Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki.
— Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä.
— Eihän vain mitkään ikävyydet —
— Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut.
— Kantamaan osaanne elämän taakasta. — Hän sanoi sen kirkas, rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.
— Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien maassa olen oppinut.
— Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun ei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin.
— Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. — Toini katsoi poispäin. — Mutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä, selvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta.
Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi.
— Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä kiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta te olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua.