Hän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja salaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti muistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä iltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän tunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän noitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä.
Mutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen kauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden suunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö siinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle paljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä. Elämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin rakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on sivuasia, pääasia on, että se »oikea» tulee.
Hän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. — Kuinka sinä hennoit, näytti hänestä Olsenin katse kysyvän.
— Tarkoitan — tarkoitan —. Hän ei löytänyt sanoja.
— Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle auttaen.
— Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin kodittomuuden katkeruutta. Sentähden — ja kenties siitäkin syystä, että yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä kodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella kutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. — Toiste taas olen uneksinut, että joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes jotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen ajatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön, en ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta puuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta sisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on kehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran selvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen.
— Ja siitäkö Te kiitätte minua?
— Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä »självhävdelse» tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie toisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena vaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä sisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti.
Olsen hymyili. — Hyväoppinen oppilas! — Mutta — jatkoi hän sitte — kirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun rupeatte tätä toteuttamaan.
Kirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini ajatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: — Suositteko te miehenä kirjeenvaihtoa? — Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa onttoutta.