— Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta.
— Ja ystävän kättä ojennan iloiten.
— Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi sitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: — Eivätköhän ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä.
Toinin täytyi hymyillä. — Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko.
— Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? — Hänkin hymyili. — Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta, sitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus on suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat levollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla umpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu.
Hän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini itsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka petos oli särkenyt.
— Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä, että puhun omista asioistani?
— Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan kuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä vallan vastakkaiseen suuntaan?
— Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on sittekin kasvattava satakertaisen hedelmän.
Eilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella. Hän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui kaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä: