— Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on liikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen elämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän, entinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä varrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka ihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja. — Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää tätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä rakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan. Silloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. — Se oli kuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta — teon edellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään jäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa perustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja, eikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn suoritti?
— Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran sanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa.
— Niin, siinä on lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta puolelta kuin silloin tein.
— Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole yksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen tuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty, hän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se perintö ei jää hedelmättömäksi.
Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on suurin lohdutukseni? — Mutta ääneen jatkoi hän: — Silläkin tavalla toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat:
Min tehnyt olet rakkaudessa,
Mi kauno-untas, suurta aatteissasi,
Ei aika riistä sitä rinnastasi —
Se onpi ijäisyyden toukoa.
— Joskin viivyt korpitiellä
Polvi polvelta sä vielä —
Saavut kerran Jordaniin,
— jatkoi Toini.
— Mutta Teille tulee kylmä. — Eilert Olsen nousi. — Mennään sisään.
Emäntä tuli ovessa vastaan. — Tohtori Olsen, tehän aijotte pian lähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran. Tyttäreni säestäisi sangen mielellään.