Toini katsoi häneen hämmästyneenä.
— Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. — Mutta ennen sitä soitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen.
— Ja Te soitatte — ettekä ole siitä koskaan puhunut.
— Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan.
— Minä en ymmärrä.
— Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni kanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. — Sentähden on viulu saanut levätä.
— Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä aamuna?
— Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi.
* * * * *
Kun he olivat olleet jäähyväiskävelyllään ja vielä kerran saaneet nähdä lumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa, alkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi Toinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut muotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien milloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä riemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta.