Hän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy vähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut ystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille yhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa onnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta.
Toini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen.
Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua.
— Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. — Olsen piti hänen kättään omassaan. — Minä en voi sanoa, mitä Te olette antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu — läpi elämän.
Toini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti: — Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa.
— Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo siten että ottaa.
Lämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi
Toinin kättä, oli kylmä.
— Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun kulmassa. — Marjoja, — kirsikoita, — banaaneja, huusi kimeällä äänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit töräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja myllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut näännyttävää kuumuutta.
Mutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden Glyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä alppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa tavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää ja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä ainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko, ulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka heidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he olivat kokeneet.
Heillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he tahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista.