Joka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä, ja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään niin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet.
Oli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin koko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka, kerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille perintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen.
Hän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen sisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista Eedenin onni oli.
Mutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen sisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde ilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti minkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei hänen tahtonsa toteuttamista.
— Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin sisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden kärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei haavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin kädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee.
Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä, joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä oloissa tahansa.
— Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa Toinia, — ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta minäkin miehenä tahdon tehdä sen.
Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen.
— Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin huomasi itse, mitä sanoi.
Toini katsoi kysyvästi häneen. — Tekin olitte muualla, sanoi hän painokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena.