Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. — Niin, sanoi hän, minä olin muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. — Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. — Olen niin kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan? Tahtoisin kertoa teille vähän äidistäni.
He hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen helinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat »alkulähteitten» viihdyttävää laulua.
— Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert
Olsen hitaasti ja painokkaasti.
— Jäähyväislahjaksi.
Hän nyökäytti päätään. — On vanha totuus, jatkoi hän sitte, — ja kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, — niillä ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.
— Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini.
— Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä. Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö.
Eilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: — Olen tässä katsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja eiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat perheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki.
— Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken kuluttua. — Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla myöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä elämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi avuksi. — Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun kyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua ympäröi.
— Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. — Pieni, kepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni pehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö niin?