— Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen äänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli: Katsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja hänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha, melkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui ensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan. Hänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me lapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä luonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas setä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte, millainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa, vaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, — ei edes silloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata kaikki. — Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä puutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni oli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella vastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut sillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin kävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle taudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin laiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin hänen kättään. — Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä. Olin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka pikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin uskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin omasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko voivat lapsessa aikaansaada.
— Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani — lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen. — Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa.
Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: — Vieläkö tahdotte kuulla?
— Niin kauan kuin jaksatte kertoa.
— Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan. Hän hymyili. — Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä itsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan kohta. — Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut puolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut meidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä oli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se mahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva. Saimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä, johon minut samana syksynä pantiin. — Se oli suuri ilo äidille. Muistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, jolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi poskilla ja katse kimalteli kyynelissä. — Hän tunsi sinä päivänä tavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten äitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. — Sinä päivänä siirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen katseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki hän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein välitunnillakin katsomaan äitiä. — Minä en tiedä, oliko äiti aina ollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän sellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo oli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän kehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä heijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta sisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai seurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa. — Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti tiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään kotiamme, voidakseen sitte »oikein olla kanssamme siellä». Toivo ylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät.
Oli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta päivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi sulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo hurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut valtoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa on, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen toivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt kun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen katseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini ja voin viedä sen hänelle.
Koulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin äidin valkeat kasvot ikkunassa ja — olin niin usein hänen rakkaita kasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen syvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin yliluonnollinen kirkkaus.
Kun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse sammunut. — — —
Kaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut Uuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta kulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita.
Matka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert
Olsen kulkivat yhdessä.